Ensimmäinen yö takana ja aamu sarastaa aurinkoisena. Viiden tunnin aikaero tuntuu kehossa painavana olona ja mieli kummastelee hyvin nukuttua yötä. Ikkunankarmit kehystävät kaukana siintävää vuorten jonoa; Himalajan häntä kaareutuu tänne Thaimaan pohjoisiin osiin puolentoista kilometrin korkuisena.
Matkan tarkoitus on matkailijan asetettava ennen matkaan lähtemistä. Onko tarkoitus levätä, seikkailla, maistaa uusia ruokia, urheilla, lukea vai tehdä töitä. Intention asettaminen on matkan onnistumisen kannalta välttämätöntä, koska mieli toimii tavoitteenmukaisesti – aina. Jos matkaan lähtee aikomuksenaan vertailla kaikkea kotioloihin ja hehkuttaa kotiruuan herkullisuutta, niin aikalailla varmasti edessä on pettymyksiä kukkurapäin. Sitävastoin jos on avoin kokemuksille sellaisina kun ne kohdalle tulevat, on todennäköisesti seuraamuksena mitä parhainta matkantekoa.
Oma matkani on osa elämäni polkua enkä sitä siksikään lomaksi kutsu. Kyse on puolivallattoman mummon matkoista sisäisillä ja ulkoisilla tasoilla.
Kun hanavesi on juotavaksi kelpaamatonta ilman keittämistä, niin vesi on joko ostettava pullossa tai sitten kadun varsilta löytyvistä automaateista omaan pulloon. Mahdollisuuksien mukaan käytän pikkukolikkoni ostaen veteni otsonoituna automaatista.
Hotellin edustalta löytyy tämä henkien talo, jonne päivittäin viedään tuoreita kukkia, juomaa ja ruokaa. Jos olen oikein ymmärtänyt, niin tämä on ollut perinteinen tapa varmistaa hyvä onni ennen rakennusvaiheen aloittamista, ja toiminee jatkossa vakuutuksen tavoin.
Hotellin käytävältä näkyy maiseman kauneus, ja kauheus. Luonto on vehreää ja kovin vihreää ja värikästäkin. Autot ovat uusia tai sitten hyvin vanhoja. Rakennukset ovat uusina kiiltäviä ja kauniita, ikääntyessään hurjalla vauhdilla ränsistyviä. Kauneus on katsojan silmissä.
