Category: Uncategorized

Kun on pitemmän pätkän poissa kotoa, alkaa arki astua kuvioihin mukaan. Arki on tosin erilainen kuin Joensuussa.

Aamulla herään huoneen valoistuessa noin kuuden jälkeen. Matkan aluksi pidän aina pimennysverhot kiinni, että pääsen vuorokausirytmistä kiinni, mutta ajan kuluessa verhot jätän auki nauttiakseni valoisista aamuista.

Keitän aamukahvit pikakahvista, johon lisään kookosöljyä ja maustettua mantelimaitoa. Kotona laitan kahviini kermaa, mutta kerma maksaa täällä tuplasti siihen mitä kotosalla – se kun ei kuulu paikallisten käyttämiin ruokatarvikkeisiin. Kahden euron pattereilla toimivan  ”maitovispilän” ostin marketista, jotta saan öljyn ja maidon sekoittumaan ja vaahtoutumaan kahviin.

Kirjoitustyöt aloitan aamukahvin jälkeen. Yritän pitää tästä rutiinista kiinni, jotta se pysyisi hyvänä tapana myös jatkossa. Kirjoitan blogin lisäksi kiinalaisen lääketieteen  tekstejä, joita käytän opetuksessa. Luon myös uutta koulutuskokonaisuutta, joka pikkuhiljaa alkaa saada hahmoaan. Uuden koulutuksen rakenteluun liittyy paljon epävarmuustekijöitä pikaisesti arvioiden. Käytännössä teen työtä, josta tulen saamaan korvauksen tulevaisuudessa. Jotta tällaisia projekteja jaksaa tehdä, on oltava innostunut aiheestaan ja vakuuttunut sen tarpeellisuudesta. Visualisoin itseni tekemässä kyseistä projektia – työtä, jonka tekemisestä nautin ja joka tulee olemaan erityisen hauskaa tällä kertaa! Ajattelen menneisyyttä myötätuntoisesti, tulevaisuutta suurella uteliaisuudella ja ilolla – tätä hetkeä elän läsnäolevasti, tuntien eläväni elämäni parasta hetkeä.

Ensi vuosi tulee olemaan täynnä uusia alkuja sekä henkilökohtaisella että ammatillisella puolella. Osa muutoksista on jo tiedossa ja tilattuina, mutta osa on vielä verhon takana, näkymättömissä mutta hyvin todellisena.

Luomme elämäämme tekemällä valintoja tässä hetkessä. Siksi on oltava tietoinen omasta vastuustaan oman elämänsä suhteen. Otan elämän vastaan uteliaasti ja myötatuntoisesti, arvostelemattomalla asenteella. Oppimista riittää koko ajan.

Matkassa mukana partiolaisten kalenteri. Joulu kulkee mukanani tällä kertaa tässä muodossa.

 

Tänään ensimmäisen kerran kuljin Chiang Main kaupunkibussilla. Julkisen liikenteen järjestelmä on edelleen minulle suuri arvoitus, mutta kun bussi sattui kohdalle niin hyppäsin kyytiin. Kyyti oli vallan mukavaa hyvin siistissä ilmastoidussa tilassa, kun ulkona on noin 33 astetta lämmintä. Kuski osasi jonkun verran englantia ja osasin hypätä pois toivomallani pysäkillä hänen avustuksellaan. Kyydin maksu oli vajaan euron – 30 bahtia – vaikea arvioida kyydin arvoa paikallisille, joiden päivittäinen minimipalkka on 300 bahtia. Veroja täällä on kuulemma vaikea kerätä keneltäkään muulta kuin valtion virkamiehiltä…

Yksi päivä maaseutuajelua tuotti erikoisen kokemuksen. Kun etenimme vähemmän kuljettuja reittejä, etsien vuoren päältä sopivan lounaspaikan – eväät meillä olikin mukana – , päädyimme kauniisiin korkeisiin maisemiin.

Istahdimme luostarin pihamaalle, joka ei ollut suurikaan, koska olimme harjanteella. Toisella puolella avautui maisema laaksoon, jossa näkyi kolme kylää viljelmineen ja rakennuksineen. Toisella puolella näkyi buddhapatsas, joka oli arviomme mukaan ainakin 45 metriä korkea. Ruokaseurana oli luostarin koirat ja kissat.

Ruoka oli hyvää ja seura mitä parhainta. Tälle rauhalliselle paikalle saapui kolmen hengen seurue, ja yksi heistä kysyi mistä kaukaa mahdamme olla. Kuskini ja ystäväni Jiri – alunperin tsekki – kertoi heille alkuperäismaamme. Seurueessa mukana oleva nainen innostui kuullessaan minun olevan Suomesta ja kertoi asuneensa kaksi vuotta Suomessa. Mielenkiintoni tietysti heräsi ja tiedustelin hänen asuinpaikkaansa noiden vuosien aikana. ”Tsoensuu” oli vastaus!! Siis hän oli opiskellut Joensuussa kaksi vuotta!!!!!

Maailma on niin pieni – kaksi toisilleen tuntematonta, toinen Joensuusta ja toinen Bangkokista – kohtaavat pohjoisen Thaimaan maaseudulla vaikeasti saavutettavan luostarin pihalla – ja yllättäen löytyi konkreettinen yhteys asuinpaikan suhteen.

Tämä satunnainen kohtaaminen muistutti minua siitä, miten me kaikki olemme yhteydessä toisiimme. Toisiin sukulaisuuden kautta. Toisiin asuinpaikan kautta. Kaikkiin olemme yhteydessä maan kautta, hengitysilman kautta – yhteisen alkuperämme kautta.

Päivän verran kulkemista vuorenrinteillä kertoo jotakin omasta jaksamisesta. 134 kerroksen verran nousua ylöspäin. Maisemat olivat mainiot ja vauhti sopiva. Hetkessä elämisen taitoja kysyttiin siinä kohtaa, kun polku hävisi harjanteella puolentoista kilometrin korkeudessa ja polun sijaan sai kulkea itseäni korkeammassa ruohossa. Löytyihän se polku lopulta ja sen jälkeen tultiin alas harjanteelta liukasta jyrkännettä pitkin. Kuluneet lenkkitossuni eivät olleetkaan parhaat mahdolliset jalkineet tälle retkelle.

Näillä vuorilla kulkee monenlaista matkaajaa. Paikallisen kylän vihannesten kasvattajat kylätiellä mopoillaan ja lava-autoillaan. Turisteja harvakseltaan syrjäisen sijainnin vuoksi. Iloisin vastaantulija taisi olla tämä pieni poika vauhtihirmussaan, jolla oli alamäkiajoon valmistautumassa.

Samalla innolla kohti uusi seikkailuja – lopputulos arvaamaton.

Päivää ennen tämän vuosikymmenen viimeistä täysikuuta kuljeksin kaupungilla päämäärättä. Näin poikkesin totutuista tavoistani valita aina kohde kävelyretkelle. Olen kuullut, että nyt olisi erityisen hyvä aika unohtaa vanhoja tottumuksiaan ja aloittaa jotain uutta.

Yksi uusi tottumuksen poikanen on juoda kahvia mantelisen latte-juoman viilentämänä. Tavallisen kerman löytäminen on sen verran vaivalloista, että olen täällä päätynyt tähän vaihtoehtoon. Ruokapuoli on muutenkin poikkeava kotoisesta ketoilusta. Vaikka lisään kahviini kookosöljyä runsaasti, koen hankalaksi saada päivän aikana tarpeeksi hyvälaatuisia rasvoja lautaselleni. Niinpä olen päätynyt syömään enempi huonolaatuisia rasvoja ja jonkun verran enempi hiilihydraatteja.

Huonolaatuisessa rasvassa paistettu taikinaan kääritty banaani on ehkä herkullisinta iltapalaa mitä kuvitella saattaa. Noin eurolla saa kolme kuvassa olevaa rullaa joko banaanitäytteellä tai vegaanisena kevätrullana.

Chiang Maissa on erinomaista katuruokaa saatavilla kaikenlaisille syöjille. Kuvassa oleva cowboy-hattuinen rouva on paikallinen kuuluisuus oman liharuokansa kanssa.

 

Matkan intentioihin kuului myös viettää joutopäiviä, ainakin muutama. Kotioloissa löytyy aina jotain keskeneräistä ja tarpeellista tehtävää, mutta hotellihuone ei kaipaa siivousta eikä villasukkaneule huutele puoleensa koko ajan. Siispä uima-altaalle.

Omassa majatalossani ei moista hienoutta ole, mutta viiden minuutin kävelymatkan päässä on hyvin varusteltu hotelli, jonne ovat myös ulkopuoliset tervetulleita pientä maksua vastaan. Seitsemännen kerroksen uima-allasalue on loistava paikka viettää päiväänsä – minun tapauksessani muutama tunti riittää ja päivän kiintiö on täysi.

Joutoaika lepuuttaa kehomieltä ja uusia ideoita syntyy tässä tekemättömyyden tilassa. Muistikirjaan kertyy aiheita toteutettavaksi ja pohdittavaksi tulevia vuosia varten. Yrittäjyyden muuntumisleikissä on omat haasteensa – kun tietää muutoksen olevan välttämätön ja väistämätön ja samalla mieli on niin kovin kiintynyt olemassaoleviin toimintatapoihin ja malleihin. Tiedätkö sinä mihin olet kiinnittynyt? Mitkä tavat ja tottumukset pitävät sinua sidottuna menneisyyteen? Voisitko tehdä jotain toisin saadaksesi elämääsi enemmän haluamaasi sisältöä?

Suurena viisautena pidän tätä ajatusta ”jos haluat muutosta elämääsi, niin jotain on tehtävä eri tavalla kun aiemmin – on hulluutta odottaa lopputuloksen muuttuvan toimimalla aina samoin”

Päivittäinen kymmenen tuhannen askeleen tavoite joko täyttyy tai sitten ei. Nyt kello on jonkun verran yli puolen päivän ja askeleita on kertynyt reilusti. Joskus tavoitteet täyttyvät ja joskus ei – niinkuin elämässä yleensä.

Aloitin aamuni qigong-harjoituksella vaivautumatta menemään ulos huoneestani. Tavoite olisi tehdä harjoitus ulkona joka aamu,  mutta sekään ei aina onnistu.

Hyvä päivä harjoitella läsnäoloa itselleen. Mittaanko olemassaoloani saavutuksillani? Tekemisilläni vai tekemättä jättämisellä? Kumpaa ääntä kuuntelen? Sitä joka kannustaa vai sitä joka moittii ja arvostelee?

HARJOITUS ”IKT”

Tuo huomiosi asentoon, jossa nyt olet. Istutko? Nojaatko johonkin? Missä asennossa on selkäsi? Mikä on jalkojesi asento? Anna kaiken olla niinkuin on, tai muuta asentoasi tietoisesti toiseksi – arvostelematta ja läsnäolevasti.

Vie sitten huomiosi mieleesi ja tuo mielesi näyttämölle joku asia, joka on tuonut sinulle iloa viimeisen vuorokauden aikana. Se voi olla vaikka ruuan tuoksu, naurava lapsi tai kupillinen kahvia. Kenties se on jonkun rakkaan kosketus tai se, että on tullut kosketetuksi. Ehkä aamuharjoitus, joka saa veren virtaamaan ja kehon notkistumaan. Pieni ilo tai isompi ilo. Kun uppoudut tähän iloon mielesi voimalla, niin vie sen jälkeen huomio kehoosi. Tunnetko tämän ilon kehossasi jollain tavalla? Kaikki tuntemukset ovat sallittuja – vie huomiosi niihin uteliaasti. Voit nimetä tuntemuksesi – se voi olla vaikka pehmentymistä kasvojen lihaksissa tai avaruuden tunnetta hengityksessä tai mitä tahansa tai ei juurikaan mitään.

Seuraavaksi kokeile, voitko tuntea kiitollisuutta tästä ilon tuntemuksesta. ”Olen kiitollinen tästä ainutkertaisesta elämäni hetkestä” ja tuoda toisen kätesi sydämesi päälle näin itseäsi keveästi koskettaen. Voit pysyä näissä elämäsi hetkissä vaikkapa kolmen hengityksen verran, tai pitempään. Jos mielesi harhautuu muualle, niin tuo se lempeästi ja ystävällisesti takaisin tähän kiitollisuuden hetkeen. Voit samalla uteliaasti viedä huomiosi kehoosi ja aistia sitä, miltä kiitollisuus kehossa tuntuu – tässä ja nyt.

Jos sinulla on vielä aikaa, niin tuo mieleesi asioita, joista voit olla tyytyväinen joko viimeisen vuorokauden ajalta tai vaikkapa elämän mittaiselta matkalta. Lepää tässä hetkessä, joka on ilon ja kiitollisuuden ja tyytyväisyyden täyttämä.

Voit lopettaa harjoituksen kiittämällä itseäsi siitä, että olet antanut itsellesi tämän terveyttä ja hyvinvointia hoitavan hetken. Hetken, joka on ilon ja kiitollisuuden ja tyytyväisyyden täyttämä. 

 

Sitoutuminen päivittäiseen kirjoittamiseen murentui pitkien matkapäivien ja katkeilevien nettiyhteyksien siivittäminä. Väsyminen ei ainakaan lisännyt intoani ryhtyä kirjoittamaan. Haasteena  onkin nyt ollut se, että kuinka olla itsensä kanssa silloin kun ei kykene pitämään omia päätöksiään.

Päätöksessä pysyminen onkin se hankaluus monesti vallan helpon päätöksen tekemisen jälkeen. Tässä kohdassa onnekseni ei ole kyse mistään peruuttamattomasta vahingosta. Annan itselleni anteeksi ja jatkan uteliaasti eteenpäin.

Kuluneesta Thaimaan kartasta katselin mistä oltiin tultu ja minne oltiin menossa. Matkaa kertyi kaiken kaikkiaan 1300 kilometriä mitä kauniimmissa maisemissa.

Majoituspaikkojen sisämaisemat ovat melkein joka kerta aika yllättäviä! Tästä kuvasta puuttuu kukikas katto ja ruudullinen lattia. Lisäväriä on tuomassa untuvatakkini, joka oli todella tarpeen tämän matkan aikana. Aamuiset lämpötilat vuoristossa olivat alle kymmenen astetta.

Laosin rajan pinnassa kulkevat vuorijonot ovat hyvin kattavasti Thaimaan puolella otettu käyttöön. Maissia näkyy paljon; voi vain kuvitella miten työlästä on pelkällä ihmisvoimalla kerätä sato talteen jyrkiltä rinteiltä. Alavimmilla paikoilla kasvaa edelleen kumipuita. Satunnaisesti korkealla on mansikkaviljelmiä. Paikalliset harmittavasti keräävät mansikat liian raakoina ja uittavat ne sitten sokeriliemessä; mansikka on heille tuntematon marja ja sitä ei oikein osata käyttää.

Koiria näkyy joka paikassa. Osa koirista näyttäisi olevan ainakin puoliksi villejä, sillä niitä näkyy ihmisasutuksista pitkän matkan päässä. Osa koirista asuu kylien raiteilla. Sitten ovat nämä pikkukoirat, joita pidetään hellästi hyvänä; niitä puetaan ja harjataan ja niitä työnnetään rattaissakin.

Kolmen päivän aistien ilotulituksen jälkeen olen ollut palautuspäivän tarpeessa. Kuvia otin paljon. Paljon jäi kuvia ottamatta. Kun pieni poika juoksi kylän pääkadun vierellä keskipäivän aikaan, niin minä äitimummina olin aivan kauhuissani hetken; pojalla oli tiukasti päässä vallan käypäinen muovipussi, leuan alle vedettynä … mutta poikahan juoksi ja lähellä oli aikuisia. Todennäköisesti hän oli turvassa. Pimeän aikaan palavat riisipellot olivat huikea näky, mutta niistä en kuvia onnistunut ottamaan. Kylmä tuuli auringonpaisteessa jäi kuvaamatta myös, niinkuin uteliaasti länsimaista katselevat pienet kylän pojat.

Aamukahvin jälkeen alkoi kymmenen tuntia kestänyt matka kohti pohjoista ajaen. Matka taittui valtateiltä pois poiketen ja pysähtyen siellä minne mieli teki.

249 porrasta vuoren kupeessa olevalle luolan suulle kipaisten – siellä lepakon ääniä kuunnellen ja niiden jätöksiä hetken haistellen pysähtyen – monimetrisen Buddhan patsaan äärellä hetkeksi hiljentyen.

Poistuessamme tästä metsäluostarista silmääni sattui vallan mainiot lemmikkieläimille tarkoitetut häkit – kaikki vieraat ovat tervetulleita tavallaan.

Kapuaminen jatkui toiseen suuntaan eli alaspäin, kun kävimme varpaamme kastelemassa vesiputouksessa. Putousta olisi voinut halutessaan kulkea veden kanssa samaa reittiä, mutta siihen ei riittänyt minulla uskallus. Kivet olivat kyllä karhean kutsuvia jalan alla.. Putouksen kuvaaminen oli allekirjoittaneelle liian haastava tehtävä, joten ihailtavaksi jäi tämä kuva mummosta vetämässä sukkia jalkaansa.

Ihmisten kuvaaminen matkoilla on jostain syystä tuntunut kiusalliselta asialta – syynä varmaankin se, etten itse pidä olla kuvattavana. Kokeilen rajojani tällä matkalla kuvaamisen suhteen ja rohkaisin mieleni myös oman kuvan jakamisen suhteen.

 

 

Kuvien toivoisi välittävän jotain torin tunnelmasta. Ihmisten hymyt ja uteliaat katseet puuttuvat kuvista, mutta niitäkin riitti tänään. Ostin pussillisen uppopaistettua puhvelin rasvaa – rapeaa pohjoisen herkkua, jota myös saa sikana — myyjärouvia nauratti, kun halulla rouskuttelin tätä oletettavasti länsimaalaisen kädessä harvemmin nähtyä evästä.

Maisemat täällä Chiang Main pohjoisella puolella matkalla Mekongjoelle ovat vaihtelevia, enimmäkseen kuitenkin tällä reitillä vuoristossa kulkevaa tuhannen mutkan tietä. Kauas on pitkä matka ja kun on kaukana ja korkealla, niin näköalatkin ovat sen mukaisia. Osa matkasta on taitettu noin 1400 metrin korkeudessa vuorten harjanteilla. Ilma on ollut kirkasta ja kuulasta, tuulet puhaltaneet viileästi niin, että toppatakillekin löytyi käyttöä.

 

 

 

 

 

 

Ensimmäinen yö takana ja aamu sarastaa aurinkoisena. Viiden tunnin aikaero tuntuu kehossa painavana olona ja mieli kummastelee hyvin nukuttua yötä. Ikkunankarmit kehystävät kaukana siintävää vuorten jonoa; Himalajan häntä kaareutuu tänne Thaimaan pohjoisiin osiin puolentoista kilometrin korkuisena.

Matkan tarkoitus on matkailijan asetettava ennen matkaan lähtemistä. Onko tarkoitus levätä, seikkailla, maistaa uusia ruokia, urheilla, lukea vai tehdä töitä. Intention asettaminen on matkan onnistumisen kannalta välttämätöntä, koska mieli toimii tavoitteenmukaisesti – aina. Jos matkaan lähtee aikomuksenaan vertailla kaikkea kotioloihin ja hehkuttaa kotiruuan herkullisuutta, niin aikalailla varmasti edessä on pettymyksiä kukkurapäin. Sitävastoin jos on avoin kokemuksille sellaisina kun ne kohdalle tulevat, on todennäköisesti seuraamuksena mitä parhainta matkantekoa.

Oma matkani on osa elämäni polkua enkä sitä siksikään lomaksi kutsu. Kyse on puolivallattoman mummon matkoista sisäisillä ja ulkoisilla tasoilla.

 

Kun hanavesi on juotavaksi kelpaamatonta ilman keittämistä, niin vesi on joko ostettava pullossa tai sitten kadun varsilta löytyvistä automaateista omaan pulloon. Mahdollisuuksien mukaan käytän pikkukolikkoni ostaen veteni otsonoituna automaatista.

Hotellin edustalta löytyy tämä henkien talo, jonne päivittäin viedään tuoreita kukkia, juomaa ja ruokaa. Jos olen oikein ymmärtänyt, niin tämä on ollut perinteinen tapa varmistaa hyvä onni ennen rakennusvaiheen aloittamista, ja toiminee jatkossa vakuutuksen tavoin.

Hotellin käytävältä näkyy maiseman kauneus, ja kauheus. Luonto on vehreää ja kovin vihreää ja värikästäkin. Autot ovat uusia tai sitten hyvin vanhoja. Rakennukset ovat uusina kiiltäviä ja kauniita, ikääntyessään hurjalla vauhdilla ränsistyviä. Kauneus on katsojan silmissä.