Koko viimeinen viikko on ollut täynnä lähtemisen tunnelmaa. Sen tunnistaa siitä, että joka kerta kun käyn jossain, ajattelen sen olevan viimeinen kerta. Viimeinen kerta uimassa hotellin altaalla. Viimeinen kerta tässä ruokapaikassa. Viimeinen kerta ostoksilla. Viimeinen kerta tuo kokemukseen oman makunsa ja ilonsa ja surunsa. Tulenko koskaan takaisin? Sekin kysymys pyörii mielessä.
Luonnonpuistossa käyminen on aina elvyttävää kehomielisielulle. Op khan -puisto on vain parikymmentä kilometriä tästä isolta kirkolta ja matka taittui moottoripyörän kyydissä varsin nopsaan.
.
Vuorten välissä virtaa näin kuivallakin kaudella kohtalaisen runsaasti viileää vettä ylhäältä vuorilta.
Suvantopaikalla on vettä sen verran, että on ollut tarpeellista laittaa paikalle hyppykieltomerkki.
Vai tarkoittaakohan tuo merkki sitä, ettei saa hypätä pää edellä? Kun tarkasti katsot seuraavia kuvia, niin näet nuorukaisen kalliolla ja sen jälkeen näet hänet vedessä…
Luonnonpuisto on tähän vuodenaikaan aika rauhallinen, koska thaimaalaisten mielestä taitaa olla liian kylmä ilma. Turisteille puisto on liian syrjässä, luulisin; suhteellisen monta kertaa reissunneena näissä maisemissa, alan jo tunnistamaan matkailevat toverit. Itse alan muistuttaa paikallisia moottoripyörän kyydissä istuessani – pitkälahkeista ja pitkähihaista päällä, päässä huivi, joka suojaa kypärän alla korvia ja kasvoja. Ja varvassandaalit jalassa.
Tälläkin reissulla tapasin ihastuttavan nelijalkaisen – seitsemän viikon ikäisen naalin näköisen terävähampaisen pikkukoiran.
Viimeisen illan ohjelmaan kuuluu vielä pakkaamista. Nyt tuntuu siltä, että olisi pitänyt jättää ukulele ostamatta! Ja ne mekot ….. Mutta eiköhän se tästä onnistu.